Historiaa

Kerttu Ryömä on sukuseuran perustamisen takana. Hän julkaisi ensimmäisen selvityksen sukumme vaiheista ja jäsenistä 60-vuotissyntymäpäivänään 9.1.1979.

Ensimmäinen sukukokous pidettiin Kiikassa 29.7.1979.  Sen jälkeen sukukokouksia on pidetty vuosina 1985, 1988, 1991, 1994, 1997, 2000, 2003, 2006, 2009, 2012, 2015 ja 2018.

Kiikan Ritalan sukuseura ry. on merkitty yhdistysrekisteriin 1.6.2004. 

Elina Raukko on koonnut Kiikan Ritalan suvun sukuluettelon 2006 ja se on painettu kirjaksi nimellä ”Ritalan Helenan huonetta ja sukua”.

 

Vuonna 1988 Kerttu Ryömä julkaisi suvun historiasta kertovan kirjan

Seitsemän riihen talo

Ritalan rustholli ja sen asukkaat menneinä aikoina Kiikassa.

Kirjan alussa Kerttu Ryömä kertoo lukijalle:

Pidät kädessäsi tarinaa entisestä Kiikan Ritalan rusthollista. Olen kerännyt tietoja siellä asuneen ja työtään tehneen talonpoikaissuvun oloista noin 160 vuoden ajalta. Suurtilana tämä entinen ratsutila pysyi talon mukaan nimensä saaneella Ritalan suvulla 100 vuotta. Aluksi kutsutaan sitä Riddarlaksi, myöhemmin Ritarlaksi ja lopulta pysyvästi paremmin suomalaiseen suuhun sopivaksi Ritalaksi.

Täällä syntynyt kuurojen sukupolvi puolisoineen on antanut myös 100 vuoden aikana omat erityispiirteensä talon elämään. Yhteys kuulevaan maailmaan on kuuroille rajoitettu. Viittomakielellä tälle sukupolvelle on tie ollut avoinna vaivattomasti vain kuurojen omaan hiljaiseen maailmaan, jonka parissa yhteys kulttuuriin on ollut luontevaa. Vapaa tietojen kulku ja kanssakäyminen toimii viittoen helposti.

Kun muistelemme esivanhempiamme, saamme käsityksen heidän aikakaudestaan, elintavoistaan, vaikeuksistaan kuin myös huveistaan ja viihtymisestään tarkkailemalla oloja, joissa he ovat eläneet. Jokainen on omana aikanansa yrittänyt voimiensa mukaan. Runoilijan sanat: "Vaikkei riennä riemuksemme leipä miesten maatessa" on totista totta sukupolvesta toiseen.

Katsopa Ritalan sukua, sen ensimmäisiä, Henrikkiä, Helenaa tai Juhaa! Jokainen polveutuu maanviljelijöistä niin pitkältä kuin aikakirjat kertovat. Henrikin suku lähtee Tyrvään Kaukolan Hohkolta Vinkkilän Kokin kautta Ritalaan 1600-luvulla. Helenan juuret vievät Karkun Kutalan Hannulaan ja edelleen Piipolle samaan kylään. Juha polveutuu Huittisten Sammun Vähä-Käeltä 1600-luvulta merkitystä katkeamattomasta talonpoikaketjusta. Hän tuli Ritalan isännäksi oltuaan muutamia vuosia Tyrvään Kaukolan Saukon omistajana ensin.

Oskari Ritala on ikivanhaa maanviljelijäsukua Tyrvään Näntölän Knuutilta, jossa hänen isänsä oli yhdistänyt kaksi ikivanhaa maanviljelijäsukua ollen itse Pakkalan Mäkelän poika Suonimeltä ja vaimonsa, Oskarin äiti, puolestaan Jaamalan tytär, jonka isä oli tullut Mouhijärven Tuiskun rusthollista Kiikkaan.

Jaettuaan Ritalan rustitilan keskenään Kaarlo, Vilho ja Akseli jatkoivat isiensä ammattia, mutta heidän lastensa sukupolvessa alkaa ammattien kirjavuus jo saada valtaa. Aikakausi muuttuu voimakkaasti. Maatalous koneellistuu ja saa uusia viljelymenetelmiä eikä sido enää niin paljon työhönsä väkeä kuin ennen. On etsittävä toimeentulo muuulla tavoin.

Kirjailija Raija Kauttu, Ritalan Emma Marian tyttärenpojantytär muistuttaa: "Ihmiskunta ei ole irrallinen meressä sattumalta kelluva planktonilautta ------ jokaisella meistä on omat juurensa. On paljolti näiden juurien syytä tai ansiota millainen olet ------ ilman historiaa ei ole nykypäivää. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa unohtaa omaa historiaansa."

Kiitän lämpimästi teitä kaikkia, joilta olen saanut tietoja ja apua tämän sukutarinan kokoamisessa.

Vammalassa 1988

Kerttu Ryömä

 

Päivi Ritala-Mäkiraatikka on toimittanut Kerttu Ryömän kirjoittaman tarinan suvun kantaäidistä:

LEENAN TARINA

 LAPSUUS JA NUORUUS

   Hannulan talossa asui nuori Saara emäntä ja Juha isäntä.  He olivat pikkuserkut keskenään. Juha oli tullut  Pipolta Hannulaan aluksi renkipojaksi. Rakkaus leimahti talon tyttären kanssa.  Pari avioitui. Hannulassa Henrik -isäntien nimi vaihtui Juhaksi.  Hänestä talo sai toimekkaan isännän, joka palkittiin 1822 oikein  Suomen  Huoneenhallitusseuran hopeapokaalilla.  Leena oli lapsista vanhin, ja hänen elämänsä tarinaa lähdemme nyt kertoilemaan.

  Karkun Kutalan Hannulassa näki ensi kerran  päivänvalon  Saaran ja Juhan esikoinen vuonna 1804. Synnytys tapahtui ajan tavan mukaan savusaunassa.  Siellä hoideltiin monenmoiset puuhat uusien kansalaisten vastaanoton lisäksi ja sauna oli aina lämmin.  Matkustavaisillekin se tarjosi yöksi levähdyspaikan. Ei ollut vielä valaistuksena öljylamppuakaan.  Sellainen saatiin vasta vuosisadan loppupuoliskolla. Lokakuun kymmenes päivä oli jo myöhäistä syksyä.  Pärevalkealla varmasti saunassa otettiin vastaan pirteä tyttölapsi 84-vuotista taivaltaan elämään.

  Ei ollut nykyajan neuvoloita eikä kouluja.  Monet lapset menehtyivät rokkoihin ja muihin sairauksiin, mutta Leena-tyttö oli sitkeä ja terve.  Lukemaan lapsia opetettiin, tyttöjäkin, mutta kirjoittaminen oli kai turhaa.  Mitään Leenan kynästä lähtenyttä ei ole ainakaan tallessa, edes omakätistä nimikirjoitusta.  Äiti-Saara opetti kotona taloutta ja käsitöitä ajan taitojen mukaan. Tyttö oppi lapsena aikuisten mukana puuhaillen leipomaan, kokkaamaan ruokaa, säilömään pitkän kylmän talven varalle.  Hänelle opetettiin lihan ja kalan suolaukset, kuivaukset, savustukset.  Ei ollut pakastimia eikä jääkaappeja.  Maakuoppakellarit pitivät perunat, nauriit ja lantut sulana ja hyvinä seuraavaan kesään asti.  Kehruut ja kutomiset olivat Leena-tyttösen talviajan töitä aikuisten naisten rinnalla. Työ tekijänsä opettaa.  Näin tytöstä varttui taitava emäntä varsin nuorena.

   Leena oli 16-vuotias, kun eräänä päivänä Hannulaan ilmestyi kaksi miestä.  Toinen oli Henrik Henrikinpoika Kokki ja hänen asianajajanaan puhemies, joka puhui tervehdittyään heidän asiansa.  Kokki oli vailla aitanpolulla astelevaa emäntää ja nyt oltiin kosiomatkalla. Olisiko talossa tytärtä?  Hannulan ja Kokin isännät olivat saman ikäiset ja tavanneet ilmeisesti Tyrväällä Kaukolassa Ritalan myllyssä. Asia oli sovittu. Leenasta oli tuleva Kokin nuori emäntä. Kihlasilkkikin oli sulhasella varattuna mukaan. (Leenan kihlasilkki on vielä tallella Monaalan kartanossa Hattulassa, jonne hänen vanhin tyttärensä naitiin emännäksi 1843).

*****

                      LEENAN TARINA

   0n kulunut 110 vuotta siitä kun siirryin 88- vuotiaana mananmajoille.  Sain elää 1800-luvun lähes päästä päähän.  Sinulle lapsenlapsenlapseni, kun olet vuorostasi elänyt 1900-lukua 80 vuotta tahdon kertoilla, millaista oli elämä rakkaassa Suomessamme ja vähän muuallakin minun elinaikanani.  Saat kurkistaa minun silmilläni aikakauteeni, joka alkaa 1804.

     Karkussa oli Hannulan talo, johon Juho isäni oli aluksi tullut rengiksi.  Hän oli Pipon talon poika, mutta veljensä Antti jäi kotitalon isännäksi, ja Juhosta tuli Hannulan isäntä avioiduttuaan äitini, Hannulan tyttären, Saaran kanssa.  Kun synnyin 1804, lähestyi aika, jolloin Ruotsi menetti Suomen Venäjälle sodassa 1808 -1809, josta Vänrikki Stoolin tarinat kertoo.  Aleksanteri I oli tästä lähtien korkea hallitsijamme. Tukholmaan suuntautuneet maan asioita hoitavien matkat kääntyivät itään Pietariin.

  Ranskan keisarista Napoleonista kerrottiin, että hän suuruudenhulluudessaan marssitti sotajoukkonsa Moskovaan, josta joutui surkeasti peräytymään takaisin Pariisiin.  Olin 10-vuotias, kun hänet 600 miehen kanssa lähetettiin Elban saarelle.  Hän karkasi sieltä vielä tappelemaan, mutta lopulta vietiin vankina Sant Helenan saarelle Etelä-Atlantille lopuksi ikäänsä eristykseen muusta maailmasta.

  Olin 16-vuotias, kun kuulin, että isä oli luvannut minut miehelään.  Olin oppinut kotona talonpoikaista elämää.  Isä oli taitava maatalousmies ja äiti opetti ruuanlaittoa, leipomista, käsitöitä eli kaikkea sellaista, mitä naisten tuli osata naimisiin mennessään.  Kesäkaudet oli koottu talven varaksi ravintoa ja yrttejä.  Oli suolattu kalaa ja lihaa, savustettukin.  Talvella kehrättiin ja kudottiin, valmisteltiin vaatteita.

  Eräänä aamuna nousi veneestä pari miestä. He olivat soutaneet yli Liekoveden, Vammaskosken ja Rautavettä meille asti.  Toinen mies oli puhemies, joka hoiteli asian toimittamisen, toinen oli tuttu isän ikäinen isäntämies Vinkkilästä Tyrväältä.  Kauhistuin ja pyristelin vastaan.  En halunnut lähteä vielä kotoa.  Mieskin oli yhtä vanha kuin isä.  Periksi oli annettava.  Isä sai viinapullonsa ja minulle annettiin kihlasilkki ajan tavan mukaan.

LEENA JUHANTYTÄR HANNULAN JA HENRIK HENRIKINPOIKA KOKIN HÄÄT VUONNA 1820

 Vanha sanonta: "Ei talosta niin naida kuin torpasta" lie pitänyt paikkansa häitten suhteen.  Ei ollut kauppoja, mistä ostaa kapiot esikoistyttärelle.  Alkoi ahkera kutominen ja ompelu.  Suutarikin joutui töihin nuorelle morsiamelle jalkineita tekemään. Vaatteita raiteja, lakanoita, peittoja, varmaan joitakin kotieläimiäkin sai nuorikko häitten jälkeen mukaansa kokille. Kun kaikki tehtiin kotona käsin, oli suuri joukko väkeä iloisessa puuhassa.

  Sitten oli valmisteltava häät.  Ruokaa täytyi olla vieraille ajan tavan mukaan 3-4 päiväksi. Oli leivottava ja paistettava, keitettävä sopat ja kräämit.  Olut ja viinakin valmistettiin itse.  Talo kuurattiin katosta lattiaan.  Päreitten aiheuttama savuista tullut mustuus ja puulattioihin kertynyt lika siivottiin.  Pöydät, rahit ja penkit harjattiin, kuin myös puukauhat ja puulusikat valkoisiksi.  Jäitä oli tuotu järvestä ja peitetty sahanpurulla.  Niitten avulla saatiin pitoruoka säilymään pilaantumattomana, sillä valmisteluun kului monta päivää.

  Talo oli kuurattu puhtaaksi kattoja myöten.  Vierasvaraa oli moneksi päiväksi ajan tavan mukaan. . Myötäjäiset olivat valmiina. Juhlat voivat alkaa.

 Leena oli kaunis morsian kruunu päässä. Hääpari vihittiin pirtissä.  Pirtissä vieraille tarjottiin ateriat ja viinat  vihkimisen jälkeen.  Tanssittiin akkain piirit ja ukkoin piirit ajan tavan mukaan.  Kaljaa  ja viinaa kannettiin tarjolle.  Iloiset humut kuuluivat ympäristöönkin.  Kylän tyttö hyvästeltiin ja hääsaatto istui veneisiin ja morsiuspari soudettiin riemusaatossa poikki Rautaveden , yli Vammaskosken kuohujen ja Liekoveden Vinkkilän rantaa kohti.

 *****

KOKILLE      

Hääsaatto souteli hiljalleen. Istuin mieheni Henrikin vieressä ja olin hämilläni.  Tässä minua viedään pois kotoa.  Sinne jäivät isä ja äiti, mummu ja pappa, sisko Maria, joka on kymmenvuotias.  (Hedvig, pikkusisko oli 3 vuotta aikaisemmin kuollut yksivuotiaana.  Henrik pikkuveli syntyi Leenan lähdön jälkeen seuraavana vuonna 1821.) Vähän minua jännitti ja pelottikin.  Mies on isän ikäinen, 23 vuotta minua vanhempi.  Miten siellä pystyn passaamaan Henrikin ja hänen vanhempansa, appiukon ja anopin?  Kun tultiin Vammaskosken kuohuihin, sattui hirveä vahinko.  Häälahjaksi saatu hopeapokaali putosi veteen.  Sinne upposi aarre. Ei koskaan enää sitä nähty.  Itketti ja harmitti tämä menetys.

 Pelkkää hauskuutta ei matka kuitenkaan tuonut.  Morsiamelta putosi Vammaskosken keikutuksessa hopeatuoppi, jonka hän oli isältään saanut häälahjaksi ja painui kosken saaliiksi.  Itku siitä seurasi.  Morsianta piti lohdutella.  Ehkä sulho lupasi hankkia tilalle samanlaisen  -mene ja tiedä.  Näin nuorikon surut ehkä hälvennettiin.

   Vinkkilän rannassa noustiin maihin ja käveltiin Kokille. Oli vuosi 1820. Ei tiennyt Leena, millaisen jakson elämässään aloitti. Kokki oli puolen manttaalin metsätalo.  Kokki oli Henrikkien talo kuten Hannulakin.  Sukupolvesta toiseen vanhin poika Henrikki oli tullut isännäksi.  Vanhaisäntä Henrik oli 73-vuotias, emäntänsä 5 vuotta nuorempi.  Impolan tyttärestä samasta kylästä Kokille aikoinaan emännäksi tullut Liisa opasteli nuorta miniäänsä.  Hän oli mielissään siitä, että vihdoin Henrik oli avioitunut ja tuonut nuoren naisen avuksi taloon.   Maalaistalojen työt ovat kaikkialla olleet entisaikaan paljon samantapaisia ja Leena oli kasvatettu emännän toimeen.  Aviomies Henrikki oli hyvillään, kun oli onnistunut saamaan pirteän naisen puolisokseen.  Vanhojen kanssa 16-vuotias nuorikko joutui opettelemaan Kokin talon tapoja.  Aviomies-Henrikki oli jo ikämies neljäkymmentä kohta täyttävä.  Leena oli nuori ja piipahti kylän yhteisellä piirileikillä nuorten joukossa joskus.  Se hälvensi koti-ikävää.  Varmaan tiukan paikan tullen Leenalle tuli äiti-Saara mieleen, ja ajatus, miten mukava olisi, jos äiti olisi lähempänä.

  Tuttuja olivat talon toimet.  Kesällä ei tarvittu pärevalkeita vielä, mutta syyspimeällä monet puuhat onnistuivat siinäkin valaistuksessa.  Talikynttilöitäkin valettiin paljon pimeän ajan tarpeiksi.  Kehruut ja kutomiset olivat iltojen töitä.  Päivät kuluivat talon hoidon ja karjan parissa.  Ruokaa varten kaikki kasvateltiin itse.  Suolaukset, savustukset ja kuivaamisetkin oli Hannulassa tyttärelle opetettu.  Vuonna 1797 Suomeen oli perustettu Suomen talousseura.  Leenan isä Hannulan isäntä Juha oli palkittu hopeapokaalilla vuonna 1822 hyvästä esimerkillisestä talonpidosta. Tytär oli saanut hyvän opin kotona kaikessa, mikä koski maalaistalon töitä, vaikka aivan nuorena tyttönä naitettiin miehelään.

KOKILLA

  Seitsemän vuotta Leena asui Kokilla.  Sinä aikana kaksi tytärtä parkaisi ensi kerran siellä savusaunassa ja silmät aukenivat tarkkailemaan ympäröivää maailmaa.  1822 syntyi Johanna Vilhelmiina, jolle sitten elinvuosia karttui vain 12 vuotta.  Seuraavana vuonna näki päivänvalon ensi kerran Hedvig  Fredriika, jota aikuisena kutsuttiin Hetaksi. Tästä tyttärestä tuli Monaalan kartanon emäntä aikuistuttuaan. Tyttäret kasvoivat ja leikkivät yhdessä Kokin pirtissä ja pihamaalla.  Metsä ympäröi taloa.  Sieltä löytyi leikkipaikkojakin, tosin susia ja karhujakin liikkui kuusikossa.  Leikittiin hakohevosilla ja käpylehmillä.

 

  Eräänä päivänä Johannan ollessa 5-vuotias ja Hetan nelivuotias sattui naapurissa hirveä tapaus.  Leena kutsui tytöt katsomaan.  Ritalan mäeltä noin kilometrin päästä nousi korkealle tulenliekit ja savua.  Kokko oli valtava. Koko pitkä päärakennus paloi maan tasalle.  Onneksi muut rakennukset säästyivät.   Kuultiin, että siellä isäntä luutnantti Kustav Krook oli kuollut ja kartano oli konkurssitilassa.   Tästä nousi isä-Henrikille ajatus, että me voisimme ostaa koko ratsutilan. Leena odotteli kolmatta lasta ja ehkä kauhisteli muutosta, mihin suuren tilan osto heidät johtaa.  Hänellä oli kädet täynnä työtä pienten lasten kanssa.  Mistä sellaiset rahat?  Ajatus ei jättänyt Henrikkiä.  Kun sitten kuulutettiin pakkohuutokauppa, hän marssi vakaana päätöksessään paikalle kilpailemaan hinnoissa.

 MUUTTO RITALAN MÄELLE - RITALAN RUSTHOLLARIT

  Henrikin haaveesta tuli totta.  Huutokaupassa oli Henrikin huuto päihittänyt muut. 13700 riikintaalaria tuli ratsutilan hinnaksi.  Kauppakirja Ritalasta on päivätty maaliskuun 21. päivänä 1827.  Kun talo oli maksettu, siirtyi omistus Henrik Kokille.  Sitten alkoi monenmoiset puuhat.  Muutto ei ollut suuri. Välimatka Kokilta Ritalaan oli kilometrin verran Kiikkaan päin.  Mutta suuren tilan hoito vaati tiloja, työväkeä ja karjaa. Henrik ei myynyt Kokkiansa.  Kokki oli puolen manttaalin talo. Yhdistettynä Ritalaan pinta-ala kasvoi yli kahden manttaalin eli 2 1/6 manttaaliin, nykyisessä mitoituksessa hieman yli 1000 hehtaarin, josta peltoa viljelyksessä toista sataa hehtaaria.

 Leena odotti lasta, joka syntyi toukokuun seitsemäntenä päivänä 1828 ja oli poika.  Henrikin unelmat olivat täyttyneet.  Nuori isäntäkin oli kasvamassa Ritalan ratsutilalle.  (Ei ollut kristallipalloa, josta olisi näkynyt, että tämä poika isännöikin aikanaan Akaassa eli Kylmäkoskella Yli-Laadun, Mikkolan ja Poutalan rusthollia sekä kuolikin nuorena, vain 28-vuotiaana.)

 Muutto Kokilta Ritalaan oli kerrassaan suunnittelua ja työtä vaativa uurastus.  Aluksi piti palkata väkeä työhön. Päärakennus oli tuhkana.  Oli asuttava pytinkirakennuksessa aluksi, kunnes rakennettiin uusi.  Se vei aikaa ja paljon vaadittiin työtä.  Tuli asiaa tukkimetsään hankkimaan rakennusaineita. Tukit kaadettiin ja ajettiin sahalle.  Hirret ja laudat tapuloitiin pihamaalle. Rakentaminen otti aikansa.  Henrikin rakennuttama päärakennus ei seurannut Engelin tyyliä, joka lie ollut edellisessä "herrasväen" rakennuttamassa talossa.  Isäntä halusi talonpoikaiseen tapaan suuren tupakeittiön eli pakarin mahtavine uuneineen, pitkän tampuurin jakamaan talon keskeltä poikki.  Toiseen päähän valmistui sali ja kaksi pientä kamaria. Pakarin puoleiseen päähän on myöhemmin tehty myös kaksi huonetta lisää. (Oskari Ritala rakennutti toiselle puolisolleen 1800-luvun lopussa lisäsiiven.  Siihen tuli nk. pikkukeittiö, ruokasali ja makuuhuone)

  Karjaa piti kasvattaa.  Suuri talossa ja torpissakin asuva väki tarvitsi ruokaa ja vaatteita.  Ei ollut kauppoja lähimailla.  Lihaa, maitoa, villaa ja nahkojakin saatiin kotieläimistä. Pellot kasvoivat viljaa ja juurikkaita, perunaakin, vihanneksina kaali sekä sipulit.  Leenan piti suunnitella talouspuoli taidolla.  Siihen jo kotona äiti sekä Kokilla vanhaemäntä Liisa olivat häntä kouluttaneet kokemustensa mukaan.  Leenalla oli apuna piikajoukko, sen ajan nimityksen mukaan.  Lapset tarvitsivat hoitajan.  Leenan aika kului valtavan ratsutilan monissa  huolehtimisissa ja palvelusväen opastuksessa.

  Kun päärakennus valmistui, ammattimiehiä tarvittiin huonekaluja veistämään ja tarvekaluja tekemään kotitaloutta ja karjanhoitoa varten.  Monta reissua ajettiin Turkuun ja Poriin, Tampereellekin vietiin lautoja ja maan tuotteita ja ostettiin tavaraa ratsutilan tarpeisiin. Ei olekaan vähäinen määrä se, mitä suuren maatilan hoidossa tarvitaan irtaimistoa.  Suuri väki teki työt hartiavoimin.  Ei ollut koneita.  Puusepät tekivät taidolla huonekaluja.  Piiat ja emännät kehräsivät illat villa- ja pellavalankoja ja kankurit kutoivat kankaita.  Kraatalit ompelivat vaatteita.  Tarvittiin talveksi lämmintä ja kesäksi vilpoisempaa vaatetusta.  Vuoteisiin lakanoita ja nukeleita sekä raiteja tyynyn peitoksi.  Pyyheliinojakin taloudessa käytettiin ja saunastakin oli mukava lähteä sisälle pellavainen pyyhe ympärillä.  Kaikenlaisia tarve-esineitä saivat miehet veistellä iltapuhteilla.  Pajasta kuului usein kolke.  Rautaa tarvittiin lukuisiin paikkoihin.  Siellä tehtiin saranat oviin ja veräjiin, monenlaiset kirveet eri tarkoituksiin, veitsetkin.  Työkaluja moneen käteen, sirpit, vasarat, talikot, krävelit, kuokat, vieläpä naisille kangaspuihin raudat ja paistelemisiin pannut ja pullapellitkin.  Suutari naputteli ja ompeli jalkineita viikkokaudet.   Kaikki ruokittiin ja usein majoitettiinkin talon tiloihin. Vaatteetkin kuuluivat palkkaukseen.

   Ei ollut kauppoja kuin kaupungeissa, kaikki vähiin päin oli itse valmistettava.  Pellavat ja villat olivat kotoisia.  Karjasta saatiin särvin, liha ja maito sekä arvokas voi.  Eläimiä piti lisätä runsaasti tuottamaan ruokaa talon väelle sekä myytäväksi.  Metsästä ei siihen aikaan vielä saanut kuin rakennuspuita, polttopuita, lehdeksiä karjalle ja vihtoja saunoihin.  Ei ollut vielä teollisuutta, joka ostaisi puuta.  (Puukauppa alkoi vasta 1800-luvun loppupuolella.)  Elettiin vuotta 1828.

   Ruokaa varten hankittiin koko kesäkausi tarvikkeita. Yrttejä kuivattiin, marjoja, mansikoita, mustikoita, puolukoita, muuraimia poimittiin. Niitä kuivattiin tai hillottiin talven varalle.  Syysteurastukset olivat mahtavat.  Lihatiinut täyttyivät suolatusta sian ja lampaanlihasta.  Savustettuja kinkkuja roikkui aittan orsista.  Kellariin ja maakuoppaan vietiin nauriit, lantut ja perunat.  Kalaa nousi Kokemäenjoesta hyvin. Suolattiin lahnaa, siikaa ja lohta myös talven varalle.  Suolaa ostettiin kaupunkimatkalla säkeittäin.

    Työtä ja taas työtä aamusta iltaan riitti emäntä Leenalla, huolehtimista siitä, että työt tehtiin ajallaan.  Hän oli nuori ja oppivainen uusissa olosuhteissa.  Kaikki neljä vuodenaikaa teettivät omat puuhansa.  Valaistus oli pärevalkean ja talikynttilöitten varassa pitkän talven.  Talvella tehtiin sisätyöt.  Kehrättiin ahkerasti, hoidettiin karjaa ja miehet toivat metsästä polttopuut sekä muuhun, kuten puusepäntöihin tarvittavan aineksen ja puhteisilla veistivät höyläpenkkien ääressä puuastioita ja tarvekaluja peltotöihin.  Ei mitään juurikaan ostettu.  Talousastioita tuotiin kaupungista lasia ja porsliinia.  Hienoja kankaita joskus tuliaisiksi miehet ostivat naisilleen.

   Rahan käyttö oli hyvin vähäistä. Rahojen sekamelska vallitsi vielä. Maa oli ollut 10 vuotta Venäjän vallan alla.  Käytössä oli pankkoriksejä, riikinseteleitä, plootuja, killinkejä, äyrejä, runstykkejä ja taalareita.  Otti niistä selvän, minkä arvoisia kukin olivat.  Myöhemmin tuli Venäjän hopearupla, kunnes saatiin Suomen oma markka 1865 Juhana Snellmanin toimesta.

   Kaikkialla piti isännän ja emännän tarkalla silmällä valvoa, että työt tehtiin kunnolla ja ajallaan.  Iltaisin tuli erityisesti pitää huolta tulesta.  Päreitä hankittiin valaistusta varten aina vuoden tarve.  Iltaisin työskenneltiin pärepihtien äärellä.  Alla oli vesiastia, mutta kun päre kädessä piti jotakin etsiä, saattoi kipunoita varista ja aiheuttaa tulipalon.  Talikynttilöitä valettiin varastoon myös koko vuodeksi.  Takkatulilla istujat saivat lämmitellä ja puuhata askareitaan valossa.  Siihen ei mahtunut koko väki yhtaikaa.  Monta hauskaa hetkeä on vietetty pitkinä pimeinä iltoina yhdessä nimenomaan suuren avotakan äärellä.  Siinä on poikennut hyvä ystävä tai kauempaakin saapunut tulija kertomaan uutisia ja tarinoita talon väelle.  Ei ollut puhelinta, ei radiota, televisiosta puhumattakaan. Tuskin sanomalehteäkään saatiin.  Kaikki eivät osanneet lukeakaan.  Nauriita paisteltiin illan herkkuna hiilloksella.

    Surua tuli Ritalaan 1832, sillä vanhin tytär Johanna Vilhelmiina  kuoli. Hänen hautajaisensa olivat siitä erikoiset, että ensi kerran käytettiin tapaa saattaa vainaja veisuulla hautaan. Tyttö oli vasta 12-vuotias. Leenalle jäivät vielä Hedvig 11 vuotias ja Henrik Vilhelmi 4 vuotias.  Vasta 8 vuoden perästä pyöräytti Leena Emma Marian, joka syntyi vuonna 1840, pari vuotta ennen isänsä  muuttoa ajasta ijäisyyteen.

 LESKIEMÄNTÄ HELENA

    Ritalassa oli alkanut elämä vakiintua.  Isäntä Henrik oli valittu kuudennusmiesten joukkoon pitämään komentoa kansan keskuudessa.  Piti elää ihmisiksi, käydä kirkossa ja Herran ehtoollisella sekä käyttäytyä, kuten kirkko opetti.  Seurakunnan varoja hoidettiin tarkasti.  Kuudennusmies oli paikalla kun rahakirstu avattiin.

   Taas tuli suru Ritalanmäelle.  Ei auttaneet viina, yrtit, matakaskarit, tillintropit, järnestestamentit, ei uudenkaupunginmuorin  sydämenkryydit saati sitten pirunpaska, mitä lieneekään. Nämä olivat ajan lääkkeet saunomisen ja tervan lisäksi.  Ei ollut lääkäriä saatavilla.  Henrik kuoli oltuaan ratsutilan isäntänä Ritalassa 15 vuotta. Vuosi oli 1842, ja leski Leena vasta vaille 38 vuotias.  Hedvig eli Heta-tytär oli äitinsä tukena 19-vuotias neitonen, jonka  Helena oli opettanut  taitavaksi talon emännäksi.  Olihan tytär jo vanhempi kuin Helena tullessaan naitetuksi Kokin Henrikille 16-vuotiana.  Henrik Vilhelmi, 14 vuoden ikäinen poika eli vielä murrosikää ja tuotti joskus harmiakin äidilleen raisuilla touhuillaan kavereittensa kanssa.  Pieni 2-vuotias Emma Maria oli äitinsä ilo, joka pyrki syliin kunhan Helena kiireiltään ehti vähän lapsenkin kanssa istumaan.

   Kolmatta manttaalia käsittävä maatila oli valtava haaste naisihmiselle huolehtia maitten ja metsien hoidosta suuren kotitalouden lisäksi.  Ratsutila nimitys muuttui rustitilaksi.  Elettiin Venäjän tsaarin vallan aikaa Suomen suurruhtinaskunnassa vuodesta 1809 alkaen, eikä enää Ruotsin kuninkaan sotiin lähetetty Suomen ratsutiloilta hevosta ja miestä tappelemaan.  Naapurikylässä Kaukolassa oli Saukon isäntänä häärinyt nuori mies nimeltään Juho Matinpoika.  Hänestä Ritalan Helena sai jo 1844 toisen aviomiehen.  Juha oli melkein 12 vuotta nuorempi.  Rustholliin muutti rivakka nuori isäntämies, joka sai toimeksi Helenalle vielä 1844 lopulla syntyneen Johanna Vilhelmiina tyttärenkin, jonka tämä synnytti nelikymppisenä. (Ensimmäinenkin 18-vuotiaana maailmaan Kokilla pyöräyttämänsä tyttö oli kastettu Johanna Vilhelmiinaksi. Hänen elinaikansa kesti vain 12 vuotta.)

    Tytär Hedvig piti naittaa.  Hämeestä Tyrvännön, nykyisen Hattulan metsäkulmalta Monaalasta ilmestyi kosija Adolf Iisakinpoika puhemiehen kanssa.  Komeat häät vietettiin ja Heta vietiin juhlasaatossa trilloilla miehelään.  (Ritalan suku vieraili Monaalassa 1989 ja sai nähtäväkseen vielä Hetan kapioryijyn, joka oli ruokasalin seinällä.  Siellä oli myös mahtava astiakaappi myös Ritalasta tuotu.  Trillatkin vielä olivat koossa kuuleman mukaan jossakin varastossa.) Lapsia  Hedvigille Monaalassa karttui viisi kappaletta. Hän oli miehensä, lautamies ja valtiopäivämies Adolf Cavenin kanssa tarmokas maanviljelijäpari. He ostivat viisi taloa ja näin laajensivat tilansa kartanoksi.  Heillä kävi korkeita herroja metsästelemässä.  Kartanon alue oli sankkaa metsää ja laaja.

   Nämä häät olivat edellisenä vuonna, kun Helena-äiti itse uudelleen käveli vihille.  Heidän lapsensa Ritalan Miina ja Monaalan Cavenin Emilia,  täti ja sisarentytär olivat samanikäiset, 1844 syntyneet tulevien vuosien kyläreissujen leikkitoverit.

      Henrik Vilhelmi löysi puolison Akaasta Kylmäkoskelta.  Morsian oli Henriika Yli-Laatu.  He saivat pojan Villen, joka myöhemmin tuli Kiikassa Raukon isännäksi.  Pojan synnytys vei äidin myöhemmin hautaan.  Henrik Vilhelmi avioitui uudelleen Sofia Henriika Vilhelmiina von  Pfalerin kanssa ja sai kaksi lasta Hilman ja Emman. Heidän avioliittonsa oli myös lyhyt.  28-vuotiaana perheen isä menehtyi.  Kertoman mukaan hukkui heikkoihin jäihin hevosineen?  Hilmasta tuli Hutkon suvun esiäiti ja Emman sukuhaara on Viskarit.

   Helena ja Juha Ritarla maksoivat lasten osuudet pois.  Saukko oli myyty mylläri Hartmannille.  Tyttäret Emma Maria ja Miina kasvoivat äidin tarkan valvonnan alla.  Sisarpuolilla oli ikäeroa 4 vuotta.  Ruotsissa oli keksitty tulitikku tyttärien lapsuusvuosina.  Tulen sytyttäminen tuli helpommaksi.  Myöhemmin Englannissa oli löydetty vaarattomampi tulitikku, joka levisi käyttöön. Ruotsinkieli oli koulukielenä.   Suometar-lehti alkoi ilmestyä.  Lehti kertoi uutisia maailmalta. Ensimmäinen ihme, höyrylaiva, oli seilannut Hamburgista Amerikkaan 18 päivässä.  1848 Maammelaulu kaikui ensi kerran Kumlahden kentällä.  Ranskaa hallitsi Napoleon Ludvig Bonaparte ja Ruotsia Oskar-kuningas. 1852 seudulle saatiin ensimmäinen kirjasto P.W. Gallenin (kuoli 1879) toimesta. (Hän oli edistyksellinen mies Vännillä ja Jaatsilla, hankki leikkuukoneenkin ensimmäisenä Tyrväällä.)  Kauppaliikkeitten perustaminen oli sallittu 1860 lähtien maaseudulla.  Suomenkielinen koulu saatiin pitäjiin 1870-luvulla vaurauden lisääntymisen myötä.

 1856, siis 11 vuotta ennen kauheita nälkävuosia, vietettiin Ritalassa  Emma Marian ja Juha Arvid Sjöstedtin häitä.  Sulhasen suku oli mahtavaa.  Sjöstedtit omistivat 1628 vuodesta asti suvulla olleen Heikkilän rustitilan Vesilahden Aniassa (Ania on nykyisin Pirkkalaa).  Suvun hallussa Heikkilä oli 269 vuotta ja Ritalan Emma Marian poika Oskari möi sen vieraalle.

 Vuonna 1873 Ritala sai Knuutilta nuoren isännän Miinan avioiduttua vihdoin  28-vuotiaana. Talon mukaan hänestä tuli Oskari Herman Ritala.

 Palvelusväki pestattiin aikoinaan vuodeksi ja palkkaan kuului asunto, ruoka, vaatteita, kuten parit saappaat, pukimia ym. sekä rahaa eri paikkakunnilla sopimuksen mukaan.

  NÄLKÄVUODET 1800-LUVULLA KOSKETTIVAT HELENA RITALAN OMAISIA RANKASTI

 1860- luku oli ollut ilmojen puolesta poikkeuksellinen ja jopa Suomen historiassa vaikeimpia pahojen nälkävuosien vuoksi.  1867 oli kuoleman vuosi.  Katovuodet olivat vähentäneet ruokavarastot.  Kerjäläislaumat liikkuivat Ritalaankin ja levittivät tauteja, pilkkukuumetta ja lavantautia.  Helena palveluskuntansa kanssa ruokki joukkoja.  Leipää, velliä, kaljaa, nauriita jaettiin valtaville pyytäjäjoukoille.

   Isäntä Juha menehtyi juhannuksena.  Pari päivää aikaisemmin oli tytärpuolensa Emma Maria Vesilahden Anian Heikkilässä kuollut.  Hänen miehensä Juha Sjöstedt seurasi manan majoille seuraavana vuonna. Helenan veli Haunian isäntä Henrik kuoli lavantautiin 1867 ja Juhan sisko Kristiina Pietilä Huittisissa.  Ritalan tyttären Emilia Nybergin poika Adolf Vilhelm kuoli Hämeenlinnassa samana vuonna vähän toisella vuodellaan.

   Vuonna 1873 Ritala sai Knuutilta nuoren isännän Miinan avioiduttua vihdoin  28-vuotiaana. Talon mukaan hänestä tuli Oskari Herman Ritala.  Tämän Oskarin isän Antti Knuutin oli nälkävuosi 1867 surmannut.  Samoin Oskarin äidin isän Juha Jaamalan.  Oskari menetti 1867 isänsä, pappansa, tätinsä miehen ja tulevan appensa, tulevan vaimonsa Miinan isän, Juhan, Miinan Henrik-enon ja Miinan Kristiina-tädin, 7 henkilöä lähisuvusta.  Lisäksi Oskari Ritalan isosetä Knuutilta Rosilan isännäksi Tyrvään Kaltsilaan siirtynyt Heikki menehtyi vaimonsa Anna-Liisan kanssa 1867.

 Helena Ritala (1804-1888) ja Helena Jaamala tuplaserkut, karkkulaiset naiset kokivat elämänsä aikana Kiikassa monet kovat, vaikka olivatkin mahtitalojen emäntiä.

 

 

 

Takaisin pääsivulle